Maria Säkö, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 12.09.2024
Viron nuori teatterisukupolvi ponnistaa elokuvaopinnoista. Se pitää siteet saksalaiseen teatteriin elävinä ja tunnustaa 2000-luvun alun uudistajien työn arvon. Nykytekijät ammentavat aiheensa tositapahtumista ja kommentoivat niitä rohkeasti.
Viron teatterin nuoren sukupolven tekijät välttävät selkeiden poliittisten kantojen antamista. Sen sijaan oman maan lähihistorian kirkastaminen ja selventäminen on heistä tällä hetkellä olennaisinta.
Nuoren sukupolven voimainponnistus Rahamaa-esitys sai näyttävän paikan alkukesästä kulttuuripääkaupunki Tartossa. Kaupungin suurin satsaus teatteriin, usean vuoden ajan valmisteltu teos oli Eesti Draamateaterin johtajan Hendrik Toompere jr:n ohjaama ja Mehis Pihlan käsikirjoittama. Yli kolmituntinen teos kantaesitettiin Tarton vanhassa neuvostoaikaisessa kampatehtaassa. Tehdas toimii nyt venuena, jonka hallissa kohoaa 600-paikkainen katsomo.
Danske Bankin vuonna 2017 paljastunut rahanpesuskandaali oli aikoinaan isosti esillä Viron mediassa. Media paljasti, että valtava määrä oligarkkien ja muiden venäläisten rikollisten rahaa pestiin virolaisissa pankeissa ja laskettiin Eurooppaan.
Käsikirjoittaja Pihlan mukaan Viron media teki paljon työtä selvittääkseen sotkuista vyyhtiä, mutta kaikista laadukkaista jutuista huolimatta Pihlalla oli tunne, että virolaisilta meni asia ohi. Vaikutti siltä, että juttuja ei luettu. Tapahtumien kiemurat olivat vaikeita. Toimijoiden nimet, kansainvälinen lainsäädäntö ja finanssikapitalismin toiminta jäivät hyvin kirjoitetuista jutuista huolimatta etäisiksi lukijoille.
USKOMATON TOTUUS
”Halusin käsitellä materiaalia tarinan kautta, jotta talousrikollisten elämä tulisi lähemmäs”, Mehis Pihla sanoo.
Esitystä varten tarvittava tieto rahanpesumaailman toiminnasta oli olemassa, mutta tekijät tarvitsivat myös tietoa siitä, millaista siinä maailmassa toimivien ihmisten elämä oli. Sitä varten he tekivät haastatteluja. Käsikirjoittajalle oli tärkeää saada autenttista tietoa.
”Tosielämässä oli materiaalia, jota ei uskoisi todeksi. Sitä pidettäisiin fiktiossa epäuskottavana”, sanoo Pihla.
Rahamaa kertoo Tartosta, Annelinnan lähiöstä talousrikollisten juoksupojaksi ja lopulta itsekin talouseliittiin päätyvän miehen tarinan Viron itsenäistymisen ajasta tähän päivään. Tietyllä tavalla esitys on saman asian toisinto, jota vaikkapa elokuva Wolf of the Wall Street tai norjalainen EXIT-tv-sarja kuvaavat.
Toisin kuin Suomessa nähdyt finanssikapitalismin lainanlaisuuksia käsitelleet esitykset, kuten Lehman Brothersin romahdusta kuvaava Lehman-trilogia (2020), Rahamaa sisältää vähemmän nippelitietoa, enemmän laajakuvaa – ja kenties vahvemmin juuri virolaisen mentaliteetin ja pienen kansakunnan unelmien pohtimista.
Siinä missä dokumenttiteatteri pyrkii usein valistamaan tiedolla, Rahamaa on vahva ennen muuta siinä suuressa moraalisessa kysymyksessä, jonka se heittää koko Euroopalle: Miten Eurooppa voi uskottavasti sallia sen, että sinne virtaa eri reittejä koko ajan iso määrä erilaisten diktatuurien rahaa?
Konkreettisten keinojen miettiminen on jätetty poliitikolle, mutta esitys heittää ilmaan kysymyksen siitä, mihin olemme valmiita saadaksemme rahanpesun kuriin. Mitä jos se tarkoittaa luopumista, köyhtymistä, rakenteiden uudelleenajattelua?
Rahamaa selventää asioita paikallisesta näkökulmasta, josta globaali finanssikapitalismi ja sen mahdollistama rahanpesu näyttävät hieman erilaisilta kuin pohjoismaisesta tai yhdysvaltalaisesta perspektiivistä. Ehkä suurin ero on juuri siinä, millä tavalla itsenäistymisen jälkeen raketin lailla kehittynyt Viro, jossa on yhdessä riemuittu maan rikastumisesta ja jossa finanssialan ihmisiä on ihailtu, joutuu kohtaamaan näin ison skandaalin.
Vaikka mekanismit ovat samat kuin muualla maailmassa, teos tulee ainakin suomalaiskatsojaa lähemmäs kuin yhdysvaltalaisversiot samasta aiheesta jo sen vuoksi, että Venäjä on niin lähellä meitäkin. Yhden erityisen ikävän lisän esitykseen tuo se, että Danske Bankin skandaalissa pestiin nimenomaan venäläistä rahaa eli toimittiin sen maan rikollisten hyväksi, josta itsenäistymistä juuri juhlittiin.
PIENIÄ VIHJEITÄ
Rahamaan ohjaajalla ja käsikirjoittajalla on kummallakin vahva elokuvatausta, joten heille elokuvallisen materiaalin hyödyntäminen oli luontevaa. Live-tv:tä tehnyt Ove Musting vastasi teoksen videokuvan ohjaamisesta ja elokuvakuvaaja Ivar Taim kuvaamisesta.
”Usein kameraa käytetään ikään kuin rouheasti, mutta me halusimme, että lähikuvat ovat oikeasti elokuvallisen tarkkoja”, sanoo Toompere.
Rahamaan käsikirjoittaja näkee myös jatkavan virolaista dokumenttiteatterin perinnettä. Virossa on tehty vaikuttavaa dokumentaarista taidetta sitä kautta, että on haastateltu köyhiä, joista monella oli kokemuksia toisesta maailmansodasta. Rahamaa on ikään kuin nykypäivän vastaus tähän: rikkaiden elämän dokumentointi.
Nyt-hetkeä esityksessä korosti myös jazzmuusikko Maria Faust yhtyeineen. Näyttelijöinä Rahamaassa ovat Viron elokuvan ja tv:n tunnetut kasvot. Pääosassa on Tõnis Niinemetsa, joka on Viron tv:n komediarooleista tuttu.
Rahamaan materiaali on siinä mielessä herkullista, että se antaa vaarallisen paljon mahdollisuuksia mässäillä sensaatioilla. Samoin siinä on kaikki ainekset, joilla pankkimaailma voitaisiin kuvata korostetun pahana. Esityksessä vältetään kuitenkin esimerkiksi miesten sikailevan elämäntyylin korostamista. Siihen pikemmin vihjataan. Ylipäätään näyttelemisessä on läsnä jotain vähän tiedostamatonta, viatonta, vaikka teot ovat järkyttäviä.
Teos on yksityiskohdiltaan nautittava: pienet vihjeet paljastavat jotain virolaisten tavasta asettua idän ja lännen väliin esimerkiksi heidän vieraillessaan Ruotsissa Joutsenlampi-baletissa. Rahanpesulla rikastuneet nuoret virolaispariskunnat pitivät tulkintaa huonona, sieluttomana. Ruotsalaiset eivät saaneet heidän mielestään venäläisyydestä ollenkaan kiinni. Sen sijaan venäläiset tulkinnat Joutsenlammesta olivat heistä liiaksi yksi yhteen. Vain virolaiset osasivat tulkita ne heistä hyvin, tradition ymmärtäen mutta siihen oman näkökulmansa lisäten.
Pieni keskustelu balettiesityksessä on herkullinen esimerkki siitä, miten syvästä traumasta rahanpesuskandaalissa oikein oli kysymys. Virolaiset voisivat olla ylpeitä kyvystään ymmärtää itää ja länttä ja tehdä sillä hienoja asioita, mutta he päätyvät myymään taitonsa rikollisille.
Rahamaan tapa analysoida virolaisuutta sai kiitosta Viron mediassa. Hedi-Liis Toome kirjoitti Edasi-lehdessä kesäkuussa: ”Kirjailija Mehis Pihla ja ohjaaja Hendrik Toompere jr. ovat onnistuneet vangitsemaan tietyn virolaisuuden olemuksen, joka ilmenee jatkuvana oravanpyörässä elämisenä, hulluna työkulttuurina, itsetuhoisena alkoholismina, mutta haluaisin sanoa, että myös talonpoikaisoveluudessa, sisukkuudessa ja tietynlaisessa ylpeydessä.”
Rasmus Kuningas totesi Viron yleisradioyhtiön ERR:n verkkolehdessä (11.6.2024), että sota on määritellyt Viron roolin uudelleen Euroopassa. ”Meidän ei kuitenkaan pitäisi arvioida itseämme pelkästään puolustuspolitiikan ja kukoistavan talouden perusteella […]. Kulttuuri ja Euroopan kulttuuripääkaupungin titteli ovat myös paras tapa määritellä itsemme”, Kuningas huomautti Rahamaata käsittelevässä tekstissään.
NO99 PETASI PAIKAN
2000-luvulla Viron teatteria muuttivat No99-ryhmä sekä Von Krahl -teatteri. Viime vuosina Virossa ovat uusia tuulia tuoneet esimerkiksi esityspaikat Kanuti Gildi Saal ja Vaba Lava.
Rahamaa sekä muutama muu viime vuosina näkemäni virolainen nuoren polven tekijöiden teos, kuten Vaba Lavan tuottama esitys Ihmiset ja numerot, ovat käyneet lähihistorian kimppuun. Eri puolilla useampana vuotena esitetyssä Ihmiset ja numerot -esityksessä kuljetaan eri tulotason asunnoissa Viron eri kaupungeissa. Sekä Rahamaa että Ihmiset ja numerot käsittelevät Viron talouselämää, toisen rahanpesun, toinen asuntopolitiikan kautta.
Eesti draamateaterin johtajan mukaan se vaikuttaa luontevalta kehityskululta.
”Neuvostoaikaan teatteri oli tunnetusti valtavan tärkeä paikka, koska siellä saattoi puhua rivien välistä totuuden. Itsenäistymisen jälkeen teatteri menetti merkityksensä ja oikeastaan painoarvonsa muutenkin: ihmisillä oli niin paljon huolia toimeentulonsa kanssa, että teatteriin ei ollut aikaa. Sitten NO99 muutti kokonaan virolaisten käsityksen teatterista.”
NO99-ryhmän perustajien Ene-Liis Semperin ja Tiit Ojasoon vaikutus teatteriin on toki ollut merkittävä maailmalaajuisesti. He saivat New Theatrical Realities -palkinnon vuonna 2017.
NO99 toi Toomperen mukaan Berliinin Volksbühne-tyylin ja kehitteli siitä aivan omansa.
”Tyyli herätti aluksi paljon vastustusta, mutta toi todella paljon uutta yleisöä”, hän sanoo.
Käsikirjoittaja Mehis Pihla pohtii, että NO99:n tapa olla poliittinen 2000-luvulla tarkoitti selkeän poliittisen kannan otta mista. Nykypäivänä hänen sukupolvensa yhteiskunnallisuus on tarkoittanut yhä enenevässä määrin asioiden selvittämistä ilman yleisölle tarjottavaa näkökulmaa siitä, miten asiaan pitäisi poliittisesti suhtautua.
Ilman NO99-ryhmää Viron koko teatterielämä olisi aivan erilainen, vakuuttavat Toompere ja Pihla.
”Tämä ryhmä aiheutti sen, että teatteriin löysivät tiensä todella monet ihmiset, joita taiteenlaji ei ollut aiemmin koskettanut.”
Sekä ohjaaja että käsikirjoittaja ovat sitä mieltä, että ilman NO99-ryhmää Virossa olisi esityksiä siellä täällä, mutta sieltä puuttuisi uudistamisen perinne, joka ikään kuin antaa teatterille suunnan ja yhteiskunnallisen painoarvon. Yleisö osaa odottaa teatterilta uusia avauksia. ”Eesti Draamateater on repertuaariteatteri, joten tarjoamme teoksia, jotka palvelevat erilaisten ihmisten makuja”, he huomauttavat.
LÄHIELÄMYKSET ARVOSSAAN
Virolaiset käyvät teatterissa erittäin ahkerasti. Yksi syy on toki se, että teatterin hyvään tasoon on totuttu. Toinen syy siihen voi kulttuurilähettiläs Grete Ahtolan mukaan olla se, että virolaisilla ei ole aivan niin paljon varaa matkustaa kuin vaikkapa suomalaisella keskiluokalla. Elämyksiä haetaan lähempää: kulttuurista.
Toomperen mukaan sekä perinteistä että uudistavaa muotoa tarvitaan. Hän on sitä mieltä, että teatteri pitää tehdä relevantiksi ihmisille ja lähihistorian katsominen uudestaan on kiinni juuri siitä. Tällainen oli esimerkiksi Kansallisteatterin kanssa yhteistyössä tehty, virolaisten työmiesten oloista Suomessa kertonut Varamiehet.
Viime vuosikymmenten merkittävät teatteritähdet ovat edelleen voimissaan. Von Krahl -teatterin Juhan Ulfsak näyttelee pääosaa Mefistossa, joka nähdään Kansallisteatterissa elokuussa 2025. Lisäksi Draamateatterin ohjelmistoon kuuluu kaudella 2024–2025 muun muassa Ene-Liis Semperin ja Tiit Ojasoon ohjaus Macbeth, joka edustaa johtajan mukaan toisella tavalla relevanttia teosta vaikkei virolaista lähihistoriaa käsittelekään.
Nykyteatterin skene on kansainvälinen, joten vaikutteita Viron teatterin nuori polvi ottaa mistä milloinkin, mutta yhtenä ilmiönä Toompere mainitsee sen, että vastavalmistuneet ja kaksi-kolmikymppiset tekevät enemmän esitystaiteen keinoja hyödyntäviä esityksiä kuin aiemmat sukupolvet.
Ylipäätään Vaba Lava ja Kanuti Gildi Saal sekä Viron teatterifestivaalit, esimerkiksi Rakveren festivaali, houkuttelevat eurooppalaiset teatterin ja esittävän taiteen nousevat nimet Viroon nopeammin kuin Suomeen. Mitä Toompere on tästä mieltä?
”En tunne niin hyvin suomalaista teatteria, mutta Virosta voin sanoa, että teatterimme on aina elänyt venäläisen kulttuurin ja keskieurooppalaisen teatterikulttuurin, etenkin saksalaisen teatterikulttuurin, välimaastossa. Kummaltakin puolelta on tullut vaikutteita, ja toivottavasti osaamme hyödyntää kummastakin parhaat asiat. Pienenä maana meidän täytyy olla joustavia monella tavalla.”
Ohjaajan mukaan Viron teatterielämässä näkyvät samat poliittiset teemat kuin muuallakin Euroopassa eli äärioikeiston nousu ja ekologinen kriisi ja sukupuolen moninaisuus. ”
Meillä on nuorilla tekijöillä samoja teemoja ja ilmiöitä kuin muuallakin Euroopassa. Jos ei olisi, olisimme eristyksissä ja provinssi.”